Heräsimme huonekaverini Mikon kanssa suurinpiirtein samoihin aikoihin. Mikko ilmaantui elämääni toissapäivänä kun tuli sohvan sopukoista kai ihmettelemään uutta huonekaveriaan. Mikko on pirun vilkasliikkeinen sisilisko, joka ei kuitenkaan sen kummemmin oloani häiritse. Mitä nyt joskus ajaa hiukan äänekkäämmin hyttysiä paksuista ikkunaverhoista. Avasin M
ikolle kohteliaasti parvekkeen oven, jotta pääsisi aamupissalle mutta ei tuo sinne halunnut. Taitaa silti olla sisäsiisti.
Aamu on mahtava, tuuli tyyntynyt ja ensimmäiset auringonsäteet kultaavat saaren historiallisen, v. 1891 valmistuneen Reids-hotellin kylkiä. Itse ajattelin lähteä jeeppisafarille saaren sisäosiin. Kerron sitten millaisia näkymiä osui eteeni.
Selvisin hengissä melkoisesta höykytyksestä. Jeeppikaveri haki mut hotellini edestä ja niin sitä lähdettiin safarille. Kukaan muu ei ollut uskaltautunut mukaan, joten istuin etupenkillä yksityiskuskini kanssa. Kerroin, että vierailuni Henriques&Henriquesin madeiratalolle oli peruttu pomon yllättävä
n kuoleman johdosta. Saavuimme Camara de Lobosin kylään ja kun kaveri huomasi kyseisen madeiratalon niin porhalsi suoraan pihalle. Siitä sitten kipusimme puisia portaita toimistoon, jossa meidät kuitenkin otettiin ystävällisesti vastaan ja sain maistaa 5, 10, 15 ja vintage Verdelhoa. Olen jo niin paljon madeiraa lipitellyt, etten varmaan pysty enää erottamaan taloa, rypälettä, ikää, estufaa tai canteiroa toisistaan. Ei hätkähdyttänyt tämänkään talon näytteet ja niin lähdimme kapenevia teitä pitkin kohti vuoristoa. En ole kuuna kullan päivänä ajellut moisia lehmänpolkuja. Toisella kädellä suojelin päätäni katon
iskuilta ja toisella yritin pysyä istuimella. Kaveri nautti ajamisesta mutta kertoi, että jos pomo tietäisi mitä teitä pitkin hän ajelee niin potkut olisi tiedossa. Välillä pysähdyimme seuraamaan miten viiniköynnöksiä leikataan ottamaan uusia silmuja vastaan. Poikkesimme vuorella, josta samanaikaisesti näkyivät eteläinen ja pohjoinen meri. Seuraavaksi kohteeksi otimme kuskin tuttavan kapakan pienessä vuoristokylässä, jossa ehdottomasti piti ensin maistaa viinistä tislattua aguardientä, joka kulki oudolla nimellä ginebre casera ja pienen supattelun jälkeen vielä kiellettyä kotipolttoa, joka oli tehty sokeriruosta. Viimeksi mainittu tuoksui epämä
äräisesti metanolilta mutta vielä tässä on näkö tallella. Isoisän huolena oli ainoastaan pojapoika, jonka rakkaimpana harrastuksena oli ladata leikkiauton lava täyteen kaupan tavaroita, joita isoisä sitten yritti ympäristöstä jäljittää. Reissu oli mielenkiintoinen mutta pelottava.
ikolle kohteliaasti parvekkeen oven, jotta pääsisi aamupissalle mutta ei tuo sinne halunnut. Taitaa silti olla sisäsiisti.Aamu on mahtava, tuuli tyyntynyt ja ensimmäiset auringonsäteet kultaavat saaren historiallisen, v. 1891 valmistuneen Reids-hotellin kylkiä. Itse ajattelin lähteä jeeppisafarille saaren sisäosiin. Kerron sitten millaisia näkymiä osui eteeni.
Selvisin hengissä melkoisesta höykytyksestä. Jeeppikaveri haki mut hotellini edestä ja niin sitä lähdettiin safarille. Kukaan muu ei ollut uskaltautunut mukaan, joten istuin etupenkillä yksityiskuskini kanssa. Kerroin, että vierailuni Henriques&Henriquesin madeiratalolle oli peruttu pomon yllättävä
n kuoleman johdosta. Saavuimme Camara de Lobosin kylään ja kun kaveri huomasi kyseisen madeiratalon niin porhalsi suoraan pihalle. Siitä sitten kipusimme puisia portaita toimistoon, jossa meidät kuitenkin otettiin ystävällisesti vastaan ja sain maistaa 5, 10, 15 ja vintage Verdelhoa. Olen jo niin paljon madeiraa lipitellyt, etten varmaan pysty enää erottamaan taloa, rypälettä, ikää, estufaa tai canteiroa toisistaan. Ei hätkähdyttänyt tämänkään talon näytteet ja niin lähdimme kapenevia teitä pitkin kohti vuoristoa. En ole kuuna kullan päivänä ajellut moisia lehmänpolkuja. Toisella kädellä suojelin päätäni katon
iskuilta ja toisella yritin pysyä istuimella. Kaveri nautti ajamisesta mutta kertoi, että jos pomo tietäisi mitä teitä pitkin hän ajelee niin potkut olisi tiedossa. Välillä pysähdyimme seuraamaan miten viiniköynnöksiä leikataan ottamaan uusia silmuja vastaan. Poikkesimme vuorella, josta samanaikaisesti näkyivät eteläinen ja pohjoinen meri. Seuraavaksi kohteeksi otimme kuskin tuttavan kapakan pienessä vuoristokylässä, jossa ehdottomasti piti ensin maistaa viinistä tislattua aguardientä, joka kulki oudolla nimellä ginebre casera ja pienen supattelun jälkeen vielä kiellettyä kotipolttoa, joka oli tehty sokeriruosta. Viimeksi mainittu tuoksui epämä
äräisesti metanolilta mutta vielä tässä on näkö tallella. Isoisän huolena oli ainoastaan pojapoika, jonka rakkaimpana harrastuksena oli ladata leikkiauton lava täyteen kaupan tavaroita, joita isoisä sitten yritti ympäristöstä jäljittää. Reissu oli mielenkiintoinen mutta pelottava. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti